Toivo syntyy tekemällä – nuoren ajatuksia vastuullisuuden tulevaisuudesta

Olen ollut aika kyyninen vastuullisuuden tulevaisuudesta. Harjoittelu UN Global Compact Suomella on kuitenkin opettanut paljon vastuullisuuden tilasta, mikä on tuonut ajatteluuni toivoa, kirjoittaa viestinnän opiskelija Inka Fagerlund.

Nuorten mielestä maapallo räjähtää. Ilmastoahdistus vain kasvaa. Nuoret odottavat työelämältä liikaa, kuten hyvinvointia ja merkityksellisyyttä.

Minä olen nuori. Opiskelen viidettä vuotta viestintää pääaineena, ja sivussa vähän kaikkea politiikan ja kestävyyden väliltä. Vastuullisuuden tulevaisuus on mielessäni näyttäytynyt pitkään aika lailla edellä mainitulta. Puoli vuotta viestinnän harjoittelijana UN Global Compact Suomella kuitenkin teki minusta, ei nyt ihan optimistia, mutta toiveikkaamman.

Vastuullisuus ei voi kuolla, koska se ei ole vielä valmis

Paljon puhutaan, että vastuullisuus ja sustis ovat jo menneen talven lumia. Tilalle ovat nousseet taloudelliset ja geopoliittiset vaikeudet, jotka tuntuvat akuuteimmilta kuin jossain tulevaisuudessa häämöttävä ekokriisi tai ihmisoikeudet, jotka kuitenkin monen mielestä Suomessa jo toteutuvat.

Opintojen ja erityisesti harjoittelun aikana olen oppinut, että vastuullisuutta ei voi ajatella yhteiskunnasta irrallisena palikkana, jota rakennetaan sitten joskus tulevaisuudessa. Vastuullisuus kytkeytyy niin osaksi taloutta kuin geopolitiikkaa. Ilmastonmuutos on globaali ongelma ja se on jo täällä, näkyipä se jokapäiväisessä elämässä tai ei. Myös viime vuoden lopulla käyty julkinen keskustelu on osoittanut, että ehkä ne ihmisoikeudet eivät ihan toteudu Suomessakaan.

Vastuullisuus ei siis voi kuolla. Planeetta ja ihmiset riippuvat sen varassa.

Harjoittelun myötä olen ilokseni oppinut, että viitekehyksiä ja keinoja vastuullisuuden edistämiseen on jo paljon. Esimerkiksi tieteeseen perustuvat tavoitteet ja YK:n eri viitekehykset olivat itselleni aiemmin tuntemattomia. Viitekehykset voivat ajoittain olla aika teknisiä, ja en vielä itsekään ymmärrä niitä täysin, mutta niiden olemassaolo voisi näkyä mielestäni vahvemmin julkisessa keskustelussa.

Myös viestintä pelaa tärkeää roolia vastuullisuuden kehityksessä, varsinkin motivaation kannalta. Olen hahmottanut sen, että ketään ei motivoi menneisyyden virheistä syyttäminen – kuinka ei vieläkään ole tehty tarpeeksi ja miksi et aloittanut jo 25 vuotta sitten. Tärkeämpää on löytää ne keinot, joilla motivoida tekemään jotain nyt.

Tutkimukset, sääntely ja ennen kaikkea teot luovat toivoa

Ennen harjoittelua oletukseni oli, että mitään ei tehdä. Tältä osin työkokemus on muuttanut ajattelutapaani positiivisempaan suuntaan. Vielä on matkaa jäljellä, mutta Suomessa on lukuisia yrityksiä, jotka pyrkivät kehittymään vastuullisuuden saralla. Se on myös järkevää liiketoimintaa, jos meinaa toiminnan jatkuvan silloinkin, kun vastuullisuudesta tulee ilmastonmuutoksen vuoksi akuuttia – koska niin tulee ennemmin tai myöhemmin tapahtumaan.

Uskon tietäväni, mihin luuloni yritysten välinpitämättömyydestä on pohjautunut. Nimittäin omaan alaani, viestintään. Esimerkiksi UN Global Compactin syksyllä julkaiseman tutkimuksen perusteella vain puolet toimitusjohtajista kokee, että heidän yrityksensä on mukavuusalueellaan viestiessään vastuullisuustyöstään. Jos vastuullisuusteoista ei puhuta, miten sustiskuplan ulkopuolella oleva opiskelija voi niistä tietää?

Toisaalta ymmärrän haluttomuuden. Usein, kun olen nähnyt vastuullisuusviestintää, olen kyynisyydessäni luokitellut sen viherpesuksi. Osa sitä on varmaan ollutkin, mutta ei kaikki. Tämän vuoden aikana yritysten on kuitenkin alettava soveltamaan EU:n vihreän siirtymän kuluttajansuojadirektiiviä. Olen toiveikas siitä, miten direktiivi tulee muuttamaan vastuullisuusviestintää konkreettisemmaksi ja siten luotettavammaksi.

Haluankin kannustaa yrityksiä viestimään konkreettisista vastuullisuusteoistaan. En voi puhua kaikkien puolesta, mutta ainakin minun silmissäni se kohentaa yrityksen mainetta ja työnantajamielikuvaa. Ja ehkä se voi muillekin nuorille antaa vähän enemmän toiveikkuutta tulevaisuudesta.